Perhokalastus, tuo hienon hieno harrastus on viimeisten kymmenen vuoden aikana räjähdysmäisesti lisääntynyt. Samalla siihen on valitettavasti tullut muutamia lieveilmiöitä, joita varsinkaan alan vanhimmat harrastajat, mutta onneksi myös monet nykyajan nuoret eivät katsele suopein silmin, enkä ihmettele.

Olematta vähääkään tiukkapipoinen voi hyvin huomata sen, että harrastuksen perimmäinen tarkoitus - antaa kalastajalle hyviä ja nautinnollisia hetkiä luonnossa – on jo jäänyt taka-alalle ja tilalle on noussut uusien kalastustekniikoiden, mutta ehkä myös menneiden vuosien lehtikuvien ja -juttujen myötä mahdollisimman suuren saaliin saamisen tärkeys.

Harrastajamäärien kasvua eivät mielestäni ole ainakaan vähentäneet ne monissa eri lehdissä menneiden, mutta onneksi entisten vuosien mittaan näkyneet kuvat, joissa vanhanajan pyykkinarun mittainen kalarivi oli "saatu" perhoilla. Johan sellaisten kuvien katseleminen sai varsinkin nuoren kalastajan alun suuntaamaan askeleensa perhokalastusvälineitä myyvään puotiin. Luulen myös monen iältään vanhemman kalastajan näiden visuaalisten yllykkeiden myötä vaihtaneen välineensä noihin, ah niin ihmeellisiin, ja ankarasti saalista antaviin kalastusvälineisiin.

Samalla kun harrastajamäärät ovat kasvaneet, on oikeiden ja terveiden asenteiden kasvattaminen jäänyt mielestäni pahasti jälkijunaan. Se kuinka paljon mainitsemani takavuosien lehtikuvat ovat asiaan vaikuttaneet, vaatisi ehkä jonkinlaisen tutkimuksen, mutta vähäinen sen määrä ei voi olla.

Tässä voisi siteerata vanhaa, jo osin kulunuttakin fraasia: "porukassa tyhmyys tiivistyy". Niin menneinä vuosina varmaan monessa kalastajaporukassa kävikin. Perhokalastuksen olemukseen sen paremmin perehtymättä hommattiin porukalla vehkeet ja nimeltä mainitsemattomassa lehdessä olleen tarkan ottipaikkakuvauksen mukaan "kalaa pussiin niin p….leesti". Ja mielestäni siinä vaiheessa mentiin pahasti väärään suuntaan. Mentiin suoraan metsään näkemättä puita.

Perhokalastusseurat tekevät, ja ovat aina tehneet omilla tahoillaan tärkeää työtään, eikä niissä varmasti unohdeta asennekasvatusta. Useimmissa erikoisseuroissa harrastukseen opastaminen aloitetaan kertomalla juuri asenteista ja joella käyttäytymisestä. Mutta minkäs teet. "Pystymetsästä" singahtaneet niin sanotut "perhokalastus"massat ovat valtavia ja asenteissa on tänä päivänä jo niin suuri vinoutuma, että seurojen tekemä työ ei tule kantamaan hedelmää pitkään aikaan, massojen osalta tuskin koskaan. Ja se on valitettavaa. Mielestäni asennekasvatusta tulisi antaa ja saada kaikilta harrastuksessa mukana olevilta tahoilta.

Kun tähän maahan ollaan nyt synnyttämässä uutta valtakunnallista kalastuksen katto- ja alaorganisaatioita, toivoisin että uudet "isännät" paneutuisivat hartiavoimin entisten, mutta ennen kaikkea harrastuksensa aloittavien kalastajien asennekasvatukseen.

Olen vakuuttunut siitä, että työtä tulee riittämään eikä parempien asenteiden istuttaminen alati kasvavaan harrastajajoukkoon olekaan helppo tehtävä. Ei sittenkään, vaikka perhokalastusseurat ovat organisaatioiden apuna, ja tekevät oikeanlaista asennekasvatustyötä omilla tahoillaan. Myös pidempään harrastaneet ja oikeilla asenteilla varustautuneet kalastajat tekevät varmasti omaa hiljaista kasvatustyötään, mutta se ei massojen vääristyneisiin käytös- ja käyttäytymistapoihin auta. Auttaako enää mikään, siihen minulla ei ole vastausta.

Kaipaan – ja varmasti moni muukin asiallisesti hienoon harrastukseensa suhtautuva perhokalastaja – takaisin aikoja jolloin uskalsi nauttia hienoista hetkistä – ilman saalistakin - olemalla osana ympäröivää luontoa. Osa pidempään harrastaneista uskaltaa toki vieläkin, mutta uusien väärien asenteiden, ja massojen mukaan tulon myötä, tila on käynyt ahtaamaksi. Ja jos niihin ei saada parannusta - olkoon keino mikä hyvänsä - tila tulee ennen pitkää loppumaan ja jokien varret tulevat valtaamaan väärin asentein varustautuneet harrastajajoukkiot. Se yhä pienemmäksi osaksi jäävä, harrastuksestaan mielestään oikeilla asenteilla nauttiva joukko, ei kohta enää kykene säilyttämään jalansijaansa jos muutosta massojen käyttäytymiseen ei saada aikaiseksi.

Onneksi - ainakin minun mielestäni - perhokalastavien naisten osuus lisääntyy hitaasti, mutta varmasti ja sitä kautta luulen asenteissakin tapahtuvan korjaantumista. Naiset uskaltavat harrastaa pukeutumatta viimeisten virtausten mukaisesti, eikä heillä myöskään oman kokemukseni mukaan ole miesten mallin mukaista paremmuuden ja kaverinsa voittamisen halua. Onkin asenteellinen onni, että perhokalastukseen hakeutuvat naiset ymmärtävät ihmisen ja luonnon välisen harmonian ja kunnioittavat sitä.

Ei pidä ajatella, ettei myös perhokalastavien miesten joukossa olisi enää ketään joka ei kunnioittaisi luontoa ja perhokalastuksen kirjoittamattomia "herrasmiessääntöjä". Heitä on vielä tänä päivänäkin melkoinen määrä, mutta nämä ns. uuden aallon "perhokalastajat" ovat paljon näkyvämpi, suureneva ja aina myös se meluisampi harrastajajoukko.

En ihmettele, vaikka tämän maan jokaista perhokalastajaa pidettäisiinkin hieman erilaisena, mutta varsinkin erikoisena kalastajana. En varsinkaan sen jälkeen, kun muotivarustein ja –aurinkolasein varustautunut joukkio jättää rannan. Ihan liian usein sinne jäävät eri merkkisten six-packien ja mäyräkoirien "nahat", litistetyt juomatölkit, käytetyt perukesiimat, karkkipaperit ja tyhjät tupakka-askit. Ei sentään eväspapereita, koska tämä nimenomainen porukka ei kiinteiden eväiden nauttimiseen syyllisty. Heille riittävät nestemäiset eväät. Niinhän se meni, että "hyvä vasikka elää……"

SVK:n ja sen alaisten organisaatioiden työ asennekasvatuksen saamiseksi oikeille urilleen tulee olemaan mielestäni melkoinen, ellei jopa mahdoton.. Ei taida riittää, että uusia kalastajia kasvattaviin seuroihin annetaan ohjeita, koska mielestäni myös lehdistön, ja TV:n roolia asennekasvattajana pitää tarkkailla. Yksi kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa ja varsinkin tällaisessa harrastuslajissa. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että sellaisia kuvia, joissa näkyy enemmän kuin kaksi kalaa, ei pitäisi valtakunnallisesti ilmestyvissä lehdissä julkaista.

Jutut itsessään eivät siitä huonone, mutta niiden visuaalinen vaikutus ei ole niin shokeeraava, kuin jos kuvissa olisi valtava määrä saatua saalista. Suomalainenhan ei usko, ellei näe. Ja jos kaveri kertoo saaneensa kolme kalaa, niin kuulija ei tietenkään usko, ellei itse näe niitä. Ihan sama mielestäni pätee lehti- ja TV-kuviin. Mitä ei nähdä, sitä ei uskota. Ja vaikka uskottaisiinkin, vähien kalamäärien näkyminen kuvissa saattaa pidemmällä aikavälillä vaikuttaa lukijoiden ja TV:n katsojien ajatus- ja sitä kautta asennemalliin.

Olisiko siinä toinen askel niiden vanhojen, parempien asenteiden saamiseksi takaisin. Se ensimmäinen on ilmeisesti tullut perhokalastavien naisten mukaan tulon myötä.