Lohenkalastus harrastuksena, kuten myös muu perhokalastus, jakaa voimakkaasti kalastajien tunteita. Yksi ajattelee sitä pelkästään saaliin kautta, kun taas joku toinen kuten minä, monen muun siihen liittyvän asian kautta. Olen harrastanut lohenkalastusta perholla nyt seitsemän vuotta, perhokalastusta yleensä vähän yli kymmenen vuotta, joten minua ei voi eikä edes kannata pitää minkäänlaisena asiantuntijana, mutta kerronkin omia näkemyksiäni ja kokemuksiani asiasta.

Ensimmäinen lohestusvuoteni 1998 on sellainen, että siitä voi ainoastaan oppia – luulen oppineeni - ja saan olla silloisille kavereilleni pelkästään kiitollinen. Oppivuotenani sain heti kokea lohenkalastuksen eri puolia, sen hyviä ja vähemmän hyviä.

Mainittakoon alkuun, että mitä negatiivista olen jokivarressa vuosien mittaan tehnytkin, en ole oppinut sitä kalakavereiltani, vaan olen osannut siellä harrastamani lieve- ym. muut ilmiöt paljon kauemmin. Mainitsen tämän siksi, että joku saattaa tunnistaa minut jo tässä vaiheessa, mutta sillähän ei ole merkitystä tarinani kannalta. Tämänlaatuinen alustus saattaa olla paikallaan muistellessani menneitä vuosia ja varsinkin vuotta jolloin aloitin tämän lohiharrastuksen.

Meitä oli kolme kotipaikkakunnan kaveria, jotka autolla suunnistimme kohti Inarijokea ja odotukset tietenkin olivat korkealla, varsinkin minulla. Matkaa tehtiin siten, että illansuussa lähdettiin liikkeelle ja aamulla oltiin perillä. Majoittuminen kävi ripeästi, sillä kaverini olivat Inari-/Tenojoen monivuotisia kävijöitä ja tunsivat paikan tavat.

Hieman ällistelin majoituksemme "viihtyisyyttä", mutta kauaa ei sitä kerinnyt ihmetellä, sillä jo samana iltana aloitimme kalastuksen ja olin heti innoissani. En siksi, että olisin jotain lohenkalastuksesta tiennyt, tai että olisin edes osannut heittää kahden käden vavalla. Vaan siksi, että jokivarren maisema sai minut heti valtaansa ja kerrankin joutui tuntemaan kunnolla oman pienuutensa siellä avarassa jokilaaksossa. Aika äkkiä tuli sellainen hyvin nöyrä olo.

Siksi myös istuin melko paljon reppujakkaralla ja taivastelin maiseman kauneutta ja ilman puhtautta. Kalastimme oleskelumme aikana erilaisia paikkoja melko reippaaseen tahtiin ja kilometrejä kertyi auton mittariin. Ihmettelin hieman vauhdikasta paikkojen vaihtoa, mutta oli siitä kuitenkin se hyöty, että myöhempinä vuosina ei enää ole tarvinnut etsiä, vaan iso osa myöhempien vuosien kalastuspaikoista tuli tutuksi heti ensimmäisenä kesänä.

Vuorokausirytmi alkoi kuitenkin jossain vaiheessa seota, koska yöttömyys häiritsi melkoisesti. Lisäksi kalastustahtimme oli aika rajua ja univelkakin alkoi kasvaa. Vielä kun baarissa ja myös kämpällä nautitut "virvokkeet" alkoivat nekin kantaa veroaan, niin toisen kalastusviikkomme alkaessa kroppani muistutti minua kuolevaisuudestaan ja sain sydämeeni rytmihäiriön jokivarressa.

Muutaman asioita selvittäneen puhelinsoiton jälkeen yksi porukkamme kavereista vei minut autolla Ivaloon sairaalaan. Rytmini oli kuitenkin palautunut automatkan aikana ennalleen, joten selvisin hommasta pelkällä säikähdyksellä, mutta jouduin jäämään yöksi tarkkailuun. Onko kuskillani "sydämeni tahdistamiseen" osuutta, jää hämärän peittoon, mutta vauhtia oli kuin ambulanssilla. Näin vuosien jälkeen voinkin sanoa: "Kiitos kyydistä, Fittibaldi".

Seuraavana päivänä palasin bussilla takaisin Karigasniemeen, ja otin kalastuksen melko paljon rauhallisemmin. Sain siihen apua eräältä paikalla olleelta seurakaveriltani, ja häneltä opin myös muutamia "lohenkalastukseen kuuluvia sääntöjä", kuten hän asian ilmaisi. Esimerkiksi, että herrasmies ei kalasta yöllä vaikka olisikin valoisaa, ja sitä sääntöä olen noudattanut myöhempinä vuosina. Tosin herrasmiesmäisyydestäni voi ja ehkä saakin olla montaa mieltä.

Opin myös sen, että vaikka minua nuoremmat ja hyväkuntoisemmat kalakaverini kestäisivätkin kovaakin kalastustahtia, sellainen ei ole minua varten. Olin siis heti ensimmäisenä lohestuskesänäni kokenut harrastuksen, itseäni koskevat huonommat, mutta myös jo osan hyvistä puolista. Eli opiksi kelpaava aloitus hienoon harrastukseen.

Seuraavana kesänä, edellisen kesän kokemuksista viisastuneena, pyysin vaimoani kalakaverikseni. Ensin hän oli hieman ajatustani vastaan, koska Inarijoella ei saa kalastaa virvelillä, mutta antoi sitten periksi perhokalastukselle. Luulen, että hän ei ole sitä päivää katunut, minä en ainakaan. "Mutta perhoja en sitten ala sitomaan" hän sanoi ja on niissä sanoissaan pysynyt.

Samalla tietenkin pääsin myös hieman omituisten miesten kastiin, koska eiväthän akat lohihommiin kuulu, mutta parhaat kalastushetkeni olen viettänyt sen ja seuraavien kesien aikana.

Moni varmaan miettii, että miksi noin, mutta sille on useita syitä. Yksi, ja eräs parhaista on se, että ensimmäisenä kesänä kun vaimoni heittotaito oli mitä oli (itsehän heitän kauneimmin ja kauimmas, kuten kaikki miehet!), suoritimme edellisenä kesänä oppimani lisäksi myös omia kalastuspaikkaetsintöjä ja löysimme toinen toistaan hienompia paikkoja kalastaa, sellaista yksinäisyyttä ja luonnon rauhaa, mitä kaupungin hälinässä toimeentulonsa hankkiva ihminen välillä tarvitsee ja kaipaa.

Vaikea kuvailla sanoin sitä tunnetta, joka meillä sinä kesänä hetkittäin oli istuessamme nuotiolla, joen virratessa siinä edessämme. Oli melko helppo jo silloin päättää, että tänne tullaan vastakin. Meillä oli mukanamme myös kehitysvammainen, melkein aikuinen poikamme ja tyttärenpoikamme, mutta silläkin porukalla, juuri sen kesän kalareissu on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni parhaista.

Lisäksi, kun vaimoni oli melkein itsekseen oppinut hienon "uuden" heittotavan jota hän ylpeänä esitteli, jää se mieleeni kesänä jolloin opin lohenkalastuksesta sen toisen puolen. Mielestäni paremman. Mainitsin silloin hänen tyylistään, että tuon tapainen heitto on kyllä tunnettu jo "jonkin aikaa" ja sitä nimitetään rullausheitoksi, mutta itse heittoa se tieto ei huonontanut. Ei myöskään heittäjää.

Olemme kulkeneet lohestusreissuillamme lasten kanssa ja ilman, Suomessa ja ulkomailla, mutta joka kerta olemme enimmäkseen hakeutuneet vähemmän ruuhkaisille paikoille ja silloin saaneet nauttia kaipaamastamme rauhasta. Juuri rauha ja ympäröivä luonto ovat mielestäni parasta lohenkalastuksessa. Parhaita hetkiämme olemme kokeneet nuotiolla makkaraa paistaessamme ja kahvin kiehuessa keittimellä. Silloin tuntee kuinka mennyt kiire ja maailman murheet ovat jossain valovuosien päässä takana, eikä tulevien ajattelemiselle ole juuri sillä hetkellä sijaa.

Aina emme kuitenkaan ole kalastaneet muilta kalastajilta piilossa, vaan olemme harrastaneet myös muiden seurassa. Vuosien varrella on päässyt käymään jopa niin, että ringissä kalastaessamme on vaimoni saanut kalan, mutta ukoilta on mennyt ainoat pataan.

Minulle sellainen tapahtuma on ollut yksi muiden joukossa enkä ole miettinyt sitä sen enempää, tai olenhan sentään ollut hieman ylpeä hänen puolestaan. Itse koen, että hän on lohenkalastaja siinä kuin miehetkin, eikä tuollainen epäkohteliaisuus muita kohtaan ole ollut mitenkään erikoinen tapaus. Ei ainakaan minulle. Se mitä joku muu on miettinyt sillä hetkellä, ei kuulu minulle, eikä pilaa yöuniani.

Olemme asuneet erään Inarijoen matkailuyrittäjän mökissä monena kesänä ja kokeneet hyvänä puolena sen, että on tultu tutuiksi. Niin paikan kuin myös sen ihmisten kanssa, ja kun on kaukana kotoaan, ei haittaa vaikka kaikki ei olisikaan uutta ja vierasta. Päinvastoin, tutuista on useimmiten hyötyä, ja se on taas yksi harrastuksen hyviä puolia. Kun pääsee ennalta tuttuun, rauhalliseen paikkaan, on melkein kuin kotiinsa menisi. Seikka, jota ainakin minä arvostan.

Tuttujen kanssa jutellessa tulee puhuttua myös muuta asiaa, eikä koko loma mene pelkkien saalisjuttujen parissa. Minulle lohenkalastus on mitä suurimmassa määrin lomaa, eikä saalis merkitse kaikkea, ei sinne päinkään. Tiedän monia ns. "suuria" lohenkalastajia, jotka ovat taitavia kalastajina, mutta onnettomia seuraihmisinä.

Kaikki kunnia heidän taidoilleen, mutta itse arvostan enemmän ihmistä, jonka kanssa voi keskustella muustakin, kuin vain heittotyyleistä ja -pituuksista, kahluuvarusteiden merkistä, vavoista, niiden ominaisuuksista, perhoista, siimoista ja keloista. Niin ja tietenkin juuri tämän kuluvan kesän saalismäärästä, joka näyttää joillekin olevan ainoa suuren kalastajan mittari. Onneksi elämme vapaassa maassa ja kaikilla on oikeus tulla onnelliseksi tavallaan.

Ihmiset, jotka luulevat tuntevansa minut, sanovat minun olevan katkera, kun olen niin huono saamaan saaliikseni (kirjolohia ei lasketa) lohta. Antaa heidän sanoa, tiedän asian oikean laidan paremmin, tosin monet kavereistani väittävät juuri samaa.

Mielestäni yksi lohenkalastuksen ikävimpiä ja harrastuksen nautittavuutta vääristäviä piirteitä on se, että saatu tai saamatta jäänyt saalis määrittää perhokalastajan aseman. Kalastajaa, joka ei jostain syystä saa saalista – voi olla, ettei ole edes yrittänyt – pidetään huonompana, kuin sitä joka täyttää majapaikan pakastimen yksinään. Asialle ei voisi olla huonompaa mittaria, ei ainakaan minun mielestäni.

Itse arvostan paljon enemmän sellaista kalastajaa, joka uskaltaa laittaa onkensa sivuun ja heittäytyä juttusille vaikka ennestään tuntemattoman kanssa, ja juuri sillä hetkellä "se elämän suurin" ui paikan ohi. Tai ainakin teoriassa voisi uida. Onneksi myös kyseisenkaltaisia kalastajia löytyy joelta. Muistutankin taas, että olen siellä jokivarressa lomalla ja täyttämässä akkujani tulevaa vuotta varten, en pakastintani.

Moni jo varmaan miettii, että eikö lomaansa voisi viettää jossain muuallakin ja paljon halvemmalla. Paljon mahdollista, mutta sellainen vaihtoehto ei ole vielä tullut tarpeelliseksi. Lohenkalastus on harrastus, jota me molemmat – minä ja vaimoni - rakastamme sen monimuotoisuuden takia. Jokivarressa kalastettaessa, mutta myös muuten vietetty aika, sekä kaikki muut harrastuksen parissa koetut tapahtumat antavat voimaa pitkäksi aikaa. Lisänä ovat tietenkin muisti-, mutta myös valokuvat, joista voi tarpeen tullen tarkentaa asioita. Onpa vuosien varrelta kertynyt jokunen pätkä myös kehnoa filmiä.

Mitä voisin sanoa saaliista, sen saamisesta, tai ilman jäämisestä. Lohi on – tietenkin - meidänkin unelmiemme ja yrityksiemme kohde. Saaliitta jäämistä ei kuitenkaan seuraa maailmanloppua muistuttava viikkojen, jopa kuukausien alakulo, huonommuuden tunne ja murjotus. Ensi vuosi, tai ehkä sitä seuraava, voi kuitenkin olla saaliin suhteen parempi. Jos sitä suurta saalista ei tänä nimenomaisena kesänä tulekaan, mitä siitä Voihan kalastuslomallaan vaikka taivastella maisemaa. Tai vaikka kiivetä tunturiin, pääasia kuitenkin mielestäni on, että lohen uidessa jossain muualla ei päästetä paniikkitunnetta paidan sisälle. Paniikin iskiessä on reissu pilalla, eikä lomasta enää tietoakaan.

En ole miettinyt, johtuuko lohettomuuteni huonosta heitto- tai kalastustaidosta, olemattomasta joenlukutaidosta, väärän merkkisistä välineistä, vai vaan huonosta tuurista. Asia ei minua edes pahemmin vaivaa, enemmän minua vaivaa se, että en saa rauhassa harrastaa omalla tavallani.

Vuosi vuodelta, kavereiden ja ns. ystävien toimesta toistuvat kysymykset: "Eikö sinua harmita, kun et taaskaan saanut lohta", vaivaavat paljon enemmän. Siksi esim. seura-aktiivisuuteni on ollut hiipumaan päin ja olenkin alkanut harrastaa perhokalastusta entistä enemmän kahdestaan oman kalakaverini kanssa. Tapamme harrastaa ei häiritse muita, eivätkä muiden kyselyt meitä.

En ole kirjoittanut mielipidettäni kenellekään opiksi enkä ohjenuoraksi, enkä myöskään toivo kenenkään vetävän ns. "herneitä nenäänsä" kirjoitukseni takia. Olen vuosien aikana usein pohtinut sitä, että mikä lohen kalastuksessa on se minun juttuni. Luulen, että olen tarinassani päässyt aika lähelle. En silti pyri olemaan muita kalastajia jalompi tai ylevämmin ajatteleva. Jos lohi nappaa perhon ja saadaan rantaan, takuulla se pääsee (hyväksi!) ruoaksi valmistettuna pöytäämme. Mutta jos ei nappaa, ei maailmani siihen kaadu.

Olen kirjoittanut tarinaani paljolti minä-muodossa, mutta tarkkaavainen lukija on huomannut myös vaimoni osuuden tarinassa. Häntä – oppi-isieni lisäksi - minun on paljosta kiittäminen näiden lohestusvuosieni aikana. Luulen, että olen ollut kalastusreissuillamme onnellinen mies ja sille perustalle rakentuu myös, että lohen saaminen ei olekaan maailman tärkein asia ollessani jollain joella. Tärkeintä on hyvä, huomioon ottava suhde kumppaniini, kalakavereihini ja oman mielen tasapaino. Olen melko usein huomannut kumppanini ilmeestä, kuinka hän nauttii olostaan ja siitä olen saanut myös itselleni hyvän mielen. Ja olenhan säilyttänyt reissuillamme myös terveyteni, joka sekin on melko merkittävä seikka ihmiselämässä. Sitä lohtahan voi ostaa vaikka marketista.

Joten, olemme taas tehneet jo tulevan vuoden kalastuslomasuunnitelmat, ja varanneet mökin tutulta isännältä Inarijoen varresta. Saamme taas ladata akkujamme ja siinä ohessa myös kalastaa. Ja voimme vaikka kiivetä taas tunturiin. Tai käydä (lohi)ostoksilla marketissa, jos sellainen tarve tulee.

Vielä lopuksi haluan kiittää kalakaveriani Leilaa tähänastisista yhteisistä reissuistamme, mutta myös jokaista, joka on näiden vuosien aikana vaivojaan säästämättä (on siinä välillä ollut työmaata) opettanut minulle lohen- ja yleensä perhokalastuksen hienouksia. Kalastajana en ole lähelläkään valmista ja jalostan edelleen tapaani nauttia hienosta harrastuksesta. Ehkä jonain päivänä kerron, olenko oppinut joitain uusia tapoja.