Olimme vaimoni Lean kanssa Tenon Piltamossa lohenpyynnissä juhannuksena 2001. Lomamme oli tällä kertaa sattunut niin mukavasti, että saisimme viettää Lapin yöttömässä yössä juhannusaaton ja tietysti lohta pyytäen. Yllättävää on se, kuinka juhannuksen aikaan saa Tenolla lohestaa ihan rauhassa muilta kalastajilta. Ilmeisesti ne jotka ovat paikalla lähtevät juhannukseksi kotiin ja ne jotka ovat tulossa tulevat vasta juhannuksen jälkeen.

Päätimme viettää tämän mieleenpainuvan Juhannusaaton Alakönkään Piltamossa ja sen yläosassa sijaitsevassa "isossa peilissä". Kun saavuimme paikalle, huomasimme kuinka tyhjä jokivarsi todellakin oli muista kalastajista. Tenollahan näkee todella kauas ja Piltamossakin varmaan pari kilometriä. Tällä kahden kilometrin matkalla ei varmaan ollut kuin puolenkymmentä innokasta lohestajaa, jotka olivat juhannusjuhlilta joutaneet joelle.

Niinpä aloitimme kalastuksen noin kymmenen maissa illalla ja muutaman kierroksen jälkeen totesimme, että peilissä on kyllä lohta, mutta se on hyvin nirsoa ottamaan perhoon. Saman totesi myös paikallinen soutaja, Guttormin Veikko, jolla näkyi olevan turisti asiakkaana. Siinä toisillemme huudellessa hän vilkaisi veneen laidan yli ja sanoi, lappalaiseen tyyliinsä: "Kyllä siellä vain lohta näkyy olevan". Niin hekin laskivat alavirtaan soudellen, sen koommin emme heitä enää sinä yönä nähneet.

Auringon laskiessa tunturin taakse ja valon vähetessä, näytti peilissä lohien aktiivisuus vain lisääntyvän. Ei kai se muu auta, kun laittaa perhoa sekaan, jospa siellä nyt joku hermostuisi niin että huolisi perhoni. Niinhän siinä kävi, lohella petti hermo ja perhoani vietiin ihan mukavaa vauhtia jokea alaspäin. Sain sen onneksi kuitenkin väännettyä Suomen puolen nousuväylään ja siten voin ainakin väsytellä lyhyemmällä siimalla.

Hetken tiukan väsyttelyn jälkeen vaimoni haavitsi kauniin 5.7 kg lohen noin sata metriä ottipaikasta alempana. Yllättävän kovan vastuksen tuon kokoinenkin lohi antaa kovassa virrassa ja kun joutuu alavirtaan pitelemään. Tästä mukavasta tapahtumasta toivuttuamme palasimme kalastuspaikallemme ja jatkoimme heittämistä. Aamuyöllä nousi sankka sumu joen päälle ja ilmeisesti paikalle tuli uutta lohta, koska kirkasta tittiä oli pinnassa vähän väliä aika mukavasti. Niinpä vielä yksi titti erehtyi perhooni ja kruunasi juhannusaattomme.

Juhannuspäivän iltana palasimme isoon peiliin, eilisen illan mukavat muistot mielessä. Jospa se ottaisi lohi tänäkin yönä perhoomme. Peilissä näkyi illan mittaan isojakin pyrstöjä, näytti ihan siltä, että ne kävivät ilmoittamassa, että täällä ollaan ja aika hyvin se motivaation pitää yllä, tuollaisten isojen pyrstöjen näkeminen. Illan siinä heitimme, eikä mitään tapahtunut. Kunnes puolen yön aikaan menin heittämään ja sieltähän se jyrähti oikein kunnolla. Heti tunsin, että nyt on oikein kunnon lohi kiinni. Mutta valitettavasti kun isomus lähti varovasti alaspäin, kelan kampi tarttui taskun reunaan kiinni ja lohi sai vähän nokilleen. Muuta ei sitten tarvittukaan, hetkessä kelani tyhjeni siimasta, vaikka pidin niin tiukalla kuin uskalsin, ei muuta kuin stopit ja niinhän siinä kävi että peruke poikki. No olin saanut sitä, mitä oli aina toivonut, kunnon junan siiman nokkaan. Se harmitti kuitenkin niin paljon, että keräsimme tavaramme ja läksimme Nuorgamin mökkiin nukkumaan ja tietysti kävi mielessä; ehkäpä ensi yönä sitten.

Seuraavana iltana, kun tulimme paikalle, huomasimme että muutkin lohestajat olivat keksineet paikkamme. Vähän mietitytti, mistähän se tällainen johtuu, mutta ilmeisesti se kalastaja joka oli edellisenä iltana ollut meistä muutaman sata metriä alempana, oli huomannut kamppailuni isomuksen kanssa. Aavistuksemme osui oikeaan, sillä porukassa oli meidän kylältä puolituttu mies joka tuli ilmoittamaan meille, että tässä peilissä on kuulemma jollain ollut iso lohi eilisiltana kiinni. Eipä siihen muuta osannut sanoa, kuin niin oli ollut. Sitten aloitimme ringin pyörityksen, jossa oli kaiken kaikkiaan kahdeksan heittäjää. Suurin rinki varmasti, jossa olemme koskaan Piltamossa heittäneet. Alaspäin joenrantoja katsellessa huomasimme muidenkin hoksanneen lähteä joelle, sillä uskoisin kahden kilometrin matkalla olleen ainakin viisikymmentä lohestajaa. Ilta kului rattoisasti ja kuulimme monella murteella tarinoita. On se niin mukava huomata, kuinka jokivarressa juttuun tulevat niin kaukaa toisistaan asuvat ja tuiki tuntemattomat ihmiset.

Sen illan lohestus oli vaikeaa ja lohta ei näkynytkään niin kuin oli edellisinä iltoina näkynyt. Joku muistaakseni porukasta lupaili jo kultamitalia sille joka lohen saisi. Niinhän siinä sitten kävi, että vaimoni Lea tartutti kahden kilon titin ja talutteli sen rantaan. Se jäi sen illan ainoaksi tapahtumaksi ja vaimoni kuittasi ns. kultamitalin. Huomenna olisi sitten tämän reissun viimeinen ilta.

Samaan mökkikylään, missä me asuimme, oli tullut omalta kotiseudulta tuttuja. Tolosen Jani ja hänen äitinsä ja isänsä. Siinä rupatellessa ja kuulumisia vaihdellessa Jani päätti lähteä meidän mukaamme illalla joelle. Hänen isänsä ja äitinsä tulisivat sitten myöhemmin.

Aloitimme viimeisen illan kalastuksen tietysti isosta peilistä. Kun saavuimme sinne, oli pari heittäjää jo paikalla, eli meitä oli nyt viisi ja pyöritimme rinkiä. Mielestäni vesi oli laskenut jonkin verran ja perho ei oikein enää uinut niin kuin olisin halunnut. Niinpä parin tunnin heittelyn jälkeen, päätimme lähteä valumaan pikkuhiljaa alaspäin jokea ja katsella muita paikkoja. Lopulta mieleinen paikka löytyi puronalus-montusta. Jo sinne mennessämme olimme huomanneet kuinka paikalliset soutumiehet olivat käyneet melkein rannassa soutamassa. Se on yleensä hyvä merkki ja sitä paikkaa kannattaa heittää. Siinä heittelimme sitten vuoron perään ja aika hiljaiselta kuulosti, emme olleet kenenkään nähneen saavan tänä iltana lohta.

Pian saapuivat Janin isä ja äiti alavirran puolelta ja porukassa yritimme vielä jonkun aikaa ilman tulosta. Muut päättivät lähteä pois, mutta minä sanoin Lealle että heitetään vielä pari kierrosta, kun tämä ilo alkaa olla aika vähissä. Niin jäimme vielä heittämään. Kun olin toista kierrosta heittämässä ja aika lopussa heittopaikkaa, niin muistaakseni sanoin Lealle: heitän vielä kolme kertaa ja sitten tämä lysti loppuu. Kahlasin vähän rannemmaksi ja heitin jyrkemmässä kulmassa, että perho saisi vähän kovemman uintinopeuden. Puolessavälissä uittoa tunsin raskaan painalluksen, "Nyt on isompi lohi kiinni" sanoin Lealle. En kiristänyt vielä ollenkaan, vaan pidin sen verran, että tunsin lohen ja kävelin lohen tasalle hiljalleen, kelaillen siimaa puolalle.

Kun pääsin lohen alapuolelle aloin varovasti kiristää ja lohi lähti vasten virtaa vetämään niin kuin olin ajatellut. Muutamien syöksyjen jälkeen lohi kellahti kyljelleen ja sain sen pumppailtua rantaveteen, josta Lea sen sitten koukkasi. Se oli hieno 9.5 kg lohimamma. Markkasen Markku tuli myös rantaveteen soutamaan ja onnittelemaan lohesta. Se oli todella upea päätös meidän juhannuslomallemme. Täytyy sanoa ettei Tenon jyrkkä törmä paljon askelta painanut, kun autoa kohti astelimme. Seuraavana päivänä automme nokka piti valitettavasti suunnata kohti kotia, mutta hyvillä mielin.

Mauri Seppänen